Opaselämän varjot

Kirjoitin jokunen aika sitten blogiini postauksen "paluumuuttajan ongelmat, joista ei puhuta ääneen" ja se on ollut selkeästi blogini luetuin teksti. Halusin nyt raottaa kaikille vähän tuota opaselämää, eli elämää matkalaukussa niin sanotusti. Itse olen someen päivittäny vain tuon elämäntyylin hienoja puolia ja upeita rantakuvia ja jättänyt sen pimeän puolen kertomatta.

Vuosien saatossa olen kehkeytynyt oikeaksi matkalaukun pakkaamisen ammattilaiseksi. Omassa firmassani olimme "onnekkaita" ja saimme pakata uuteen kohteeseen mukaan 40kg vaatteita ja tavaraa. Toki tuo kilomäärä myös sisälsi uniformun ja työläppärin, joka söi ison osan matkalaukun sallituista kiloista. Itse aina pakkasin mukaani 2 isoa matkalaukkua ja niiden paino oli aina tasan 40kg. Osa kolleegoistani pärjäsi myös vähemmällä ja saapui kohteeseen vain yhden laukun kanssa, en koskaan ymmärtänyt miten he saivat kaiken mahtumaan yhteen laukkuun.

Kolleegoita kyllä riitti. Kuva Gran Canarialta.

Asuminen ei koskaan ollut luksusta. Joka kohteessa on erilainen majoituis, mutta toki se oli aina firman järjestämä ja maksama, joten sitä ei tarvinnut koskaan murehtia. Taso majotuksissa vaihteli reippaasti ja oli hyvin maakohtaista miten asuimme. Esimerkiksi Thaimaassa asuimme guesthousessa kohteen laitamilla, jossa sähköjohdot surisi kovempaa kuin osaisi kuvitella.. Jokainen sai oman pienen huoneen, jossa oli vessa ja parveke/terassi. Asutus oli suhteellisen siisti, mutta todella pieni. Löysin myös itseni välillä haikailemasta keittiön perään. Huoneessa oli vain pieni minibaari, jonne mahtui muutama vesipullo ja jugurtti. Tästä voikin siis arvata että söimme ulkona 3 kertaa päivässä. Ovet oli myös aika hepposia, tuntui että reippaalla rykäsyllä olis helposti päässyt sisään. Parhaat asutukset on mielestäni ollut Turkissa. Jaoin asunnon kahden kolleegani kanssa, mutta siltikin se oli "oikea koti" josta löytyi kaikki keittiötä ja pesukonetta myöten. Lisäksi meillä oli uima-allas taloyhtiössä, joka oli aivan ihana lisä. Asuinalue oli myös turvallinen 24/7 vartioinnin ansiosta.

Meidän koti Phuketissa, Thaimaassa

Ruoka oli melkein aina kyllä järkätty hyvin, joten tästä aiheesta en pääse paljoa natisemaan. Itse sain useissa kohteissa ruuat hotellilta. Tässähän toki on plussat ja miinukset. Selkeä plussa tietysti on se ilmainen buffa, mutta miinuksena se että söimme yhdessä asiakkaiden kanssa, eli sieltä aina joku utelias pirkko ehti tulla kyselemään miten pääsee rannalle tai milloin on markkinat, siinä sitten aamupala poskessa selostettiin. Joissain hotelleissa emme saaneet aina syödä ravintolassa, vaan jotkut ateriat tarjoiltiin henkilökunnan ravintolassa. Ruuat oli usein ihan maittavia, mutta kuten alla olevasta kuvasta näkyy, ei niinkään näköhermoa hiveleviä. 

Lounasta Turkissa, papuja ja riisiä

Alkoholi näkyy opaselämässä melko vahvasti, ikävä kyllä. Illan istujaiset tapahtuu helposti oluen tai viinin äärellä. Ravintolat usein tarjosivat meille lasilliset kun kävimme siellä. Discoissa ja yökerhoissa usein kannettiin ilmaiset vodkat pöytään. Itse ainakin olin alkoholin vietävissä, sillä tuntui että muuten putosi sosiaalisista ympyröistä, jos et ollut mukana juhlissa. Sanonta, rankka työ vaatii rankat huvit, täsmää siis paremmin kun nappi otsaan.

Karnevaaleilla tanssahtelemassa

Vapaa-aikaa vietettiin niin rannalla kuin kaupungilla ja minne tahansa menikin, aina joku tunnisti meidät ja ilmoille kajahti se tuttu huudahdus: "hei, tuolla on meidän opas!".  Lapset tuli usein rannalla pyörimään meidän kanssa, tajuamatta sitä ettei oppaat välttämättä halua hengata vieraiden kanssa vapaa-ajallakin. Mielestäni on erittäin selkeetä huomata milloin joku on töissä ja milloin ei. En itsekkään mene tutulta prisman kassalta kyselemään ensi viikon tarjouksia jos hänet kaupungilla näen. Hymyillä ja nyökätä toki aina voi jos katseet kohtaa, mutta ehkä se kontakti pitäisi jättää siihen.

Alanya, Turkki

Viimeiseksi ruodittavaksi asiaksi otin sen kaikista isoimman, kauden loppuminen, teiden erkaneminen ja hyvästien jättö. Olen tavannut satoja ihmisiä, joista on tullut ystäviäni, ja kaikki nuo sadat ihmiset olen joutunut hyvästelemään. Ihmissuhteet kasvavat extra läheisiksi opasmaailmassa. On helppo tukeutua kolleegaan joka on samassa tilanteessa kuin itsekin, yksin vieraassa maassa perhe tuhansien kilometrien päässä. Kolleegoista kasvaa läheinen perhe puolen vuoden aikana. Yhdessä jaetaan iloit, surut, raskaat asiakkaat ja välillä myöskin kinataan yhdessä, mutta kun tulee aika saattaa se ystävä lentokentälle, kyllä siinä krokotiilin kyynel pääsee vierähtämään poskelle. Ajattelin aina etten tule löytämään yhtä hyviä ystäviä enää ikinä! Kunnes alkaa uusi kausi, uudet ystävät ja ennen kaikkea uudet seikkailut.

Pure happiness!

Anteeksipyytämisen jalo taito

Mieltäni on vaivannut jo kuukausia, okei myönnettäköön jo yli vuoden yksi asia. Tämä ei sentään ole mielessäni ollut joka päivä eikä edes joka viikko, mutta tarpeeksi usein kuitenkin, että siitä on ehtinyt tulla iso solmu sydämeen. Ja asiahan on niin yksinkertainen kuin anteeksipyytäminen.

Kesällä 2017 ajauduimme typerään kinaan erään parhaan ystäväni kanssa. Pahoitin mieleni ja käytökselläni vuorostani pahoitin hänen mielensä. Hän yritti pitkään olla normaalisti kanssani, mutta mulle mielipaha oli liian iso noin vain ylitse päästäväksi. Tiemme erosi melko kylmissä merkeissä kesän jälkeen, emmekä puhuneet sen koommin. Sotakirveitä ei kuitenkaan kaivettu esiin, vaan otimme kylmän olkapäätaktiikan käyttöön eli ei muka kiinnostanu toisen tekemiset, vaikka toisiamme somessa kärkyimme.

Tänään kuitenkin päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä aloitteen. En halua myöntää olevani supisuomalainen jöllykkä, mutta valehtelisin jos väittäisin anteeksipyytämisen olevan helppoa. Aloitin koneella luonnostelemaan viestiä ystävälleni. Luulin, että sanojen löytäminen olisi ollut vaikeaa, mutta viesti tuli kasaan yllättävän vaivattomasti.

Pyysin kaveriltani anteeksi käytöstäni ja kerroin avoimesti tunnontuskistani. En halunnut alkaa rakentelemaan mitään syitä käytökselleni, se ei tuntunut oikealta tavalta lähteä selvittämään tätä. Loppuun lisäsin vielä ymmärtäväni , ettei ystävyytemme varmaan voi enää palata samalle tasolle mitä se joskus oli, mutta että haluaisin hänet takaisin elämääni.

Painoin lähetä.

Jännäsin kauheasti mitä hän tulisi vastaamaan vai vastaisiko hän ollenkaan. Tiesin kuitenkin, että tein oikean ratkaisun, enkä ala viestiäni katumaan. Onneksi ei tarvinnut kauan hikoilla karpaloita, sillä hän vastasi muutaman minuutin jälkeen. 

Ystäväni kiitti viestistäni ja oli otettu anteeksipyynnöstäni. Hän halusi myös omalta taholtaan pyytää anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa ja toivoi että voisimme olla jälleen ystäviä, ihan niinkuin ennenkin. Kivi vierähti sydämeltäni ja samalla vierähti kyynel poskelle. En olisi uskonut että alkaisin itkemään, mutta onnenkyyneleet ei onneksi ole ikinä pahasta.

Soimaan kyllä hieman itseäni, että miksi piti odottaa 1,5 vuotta että voisi sanoa kaksi hyvinkin yksinkertaista sanaa: olen pahoillani. 

Yhdessä on helppo hymyillä :)

Yksipuolista rakkautta

Katsoin jokunen aika sitten Crazy Ex-Girlfriend sarjaa Netflixistä, eräässä jaksossa tuli kohtaus jossa Darryl-niminen hahmo lauloi seuraavasti:

"you are my best friend and i know i'm not yours, and that's okay. I'm not your best friend, of that i'm pretty sure, but i'm okay."

Tämä särki sydämmeni, ei vain sen takia että Darryl on sarjassa suosikki hahmoni, vaan koska samaistuin häneen 110%! Mietin tän blogin kirjoittamista jonkun aikaa, onhan kyseessä hyvin henkilökohtainen ja suhteellisen raaka aihe, mutta here we go!

Olen suhteellisen lyhyen elämäni aikana kokenut tätä yksipuoleista rakkautta vähän liiankin monta kertaa, ja kummaltakin puolelta. Nuorempana ihaistuin tosi usein eri poikiin, näin vanhempana tulkitsen tilanteen niin, että olin luultavastikin ihastunut siihen ihastumisen tunteeseen, en niinkään niihin kakslahkeisiin. Tunnustin tunteitani niin kirjeen kuin tekstarinkin välityksellä ja aina tuli pakit, suru puseroon ja olin varma että mussa on jotain vikaa. Kaikista sydäntä särkevin tapaus nuoruudessani oli, kun kerroin ystävälleni että hän on mun paras ystävä, eli bestis. Olimme tunteneet koko ikämme ja henganneet yhdessä melkein joka päivä, joten laskelmoin, ettei nyt voi tulla pakkeja. Pettymyksekseni hän ei vastannut mitään ja myöhemmin, kun asiaa kysyin varovasti rivien välistä, hän pamautti etten oo hänelle muuta kun tavallinen kaveri. Ylpeyteni koki kolauksen ja vielä näin reilu kymmenen vuotta myöhemmin koen häpeän tunteita tätä asiaa miettiessäni, tyypillinen suomalainen tapa käsitellä tätä asiaa. Koen että sydän ei voi ymmärtää, että jos se rakastaa jotakin, ettei se saa vastakaikua tunteilleen...

Meni monta vuotta etten joutunut tuohon ikävään asemaan uudestaan, kunnes viime vuonna löysin itseni tutusta asemasta. Poika ei rakastanut mua takaisin ja olin todella harmissani asiasta pitkään kunnes tajusin, että eihän sitä menetä mitään vaikka toista rakastaisikin yksipuoleisesti. 

Haluaisin tästedes valita vain henkilöitä, jotka valitsevat myös minut, mutta silloin voisi jäädä paljosta paitsi, seikkailut kokematta ja henkiset kasvut tekemättä. Joten pää kolmantena jalkana kohti uusia pettymyksiä, ehkä sieltä voi jotain oikeaakin tarttua koukkuun!

Matkavinkit osa 3 - Cappadocia, Turkki

Nyt päästään mun ehdottomaan suosikkiin, nimittäin Cappadociaan tai suomalaisesti sanottuna Kappadokiaan. Vierailin täällä kesällä 2018 ja tämä visiitti oli sellainen, mitä tulen muistelemaan vielä vanhana kiikkustuolissa. Syy miksi en ottanut mun ehdotonta suosikkikohdetta mun matkavinkit sarjan ensimmäiseksi osaksi, on hyvinkin yksinkertainen, en ole löytänyt sanoja kuvailemaan tätä uskomatonta kokemusta, mutta niinkuin ennenkin, yritän antaa myös kuvien puhua puolestaan.

Otetaan tähän alkuun hieman historian havinaa ja selvitetään mikä mesta tää Cappadocia oikein on:

Cappadocia on muinainen maakunta Anatolian itäosassa. Cappadociaa on hallinneet niin Heetit, Persialaiset kuin Roomalaiset, satojen vuosien aikana maakunta ehti nähdä monta kuningasta. Alueelta on mm. löydetty yli 5000 vuotta vanha maanalainen kaupunki.

Nykyään Cappadocia on yksi Turkin tunnetuimmista nähtävyyksistä, jota ei todellakaan kannata jättää väliin. Kun ajatellaan Cappadociaa, monille tulee mieleen savupiippumaiset kivimuodostelmat, joita kutsutaan myös fairy chimneyksi. Alueelta löytyy monimuotoisia kansallispuistoja, museoita ja vaellusreittejä. Eikä ole ihmekkään, että Cappadocia kuuluu myös Unescon maailmanperintökohteiden listalle.

Miten?

Itse lähdin matkaan Sidestä, mutta voisin uskoa että Alanyasta on yhtä pitkä matka. Vuokrasimme auton viikonlopuksi ja lähdimme aamulla aikaisin ajamaan. Navigaattorin mukaan matka kesti hieman päälle 7 tuntia. Reitti kulki ensin vuorien läpi, jossa pääsimme ihailemaan upeita maisemia, tai ne aamuvirkut pääsi, jotka olivat hereillä. Vaikka elettiin elokuun loppua, jolloin rannikolla vielä hiki virtasi, oli mukavaa kokea vuoriston viileä, ehkä jopa hieman kylmä ilma. Reitillä oli useita idyllisen näköisiä turkkilaisia kuppiloita, joista yhdessä pysähdyimme aamupalalle. Ajoreitti oli suhteellisen helppo, emmekä pitäneet navigaattoria päällä koko reissua. Seurasimme ensin kylttejä Konyaan, sieltä Aksarayhin ja lopulta Nevsehiriin. Nämä kaupungit olivat sen verran isoja, että joka risteyksestä löytyi kyltti. Mitään erityistä nähtävyyttä reitin varrelta ei löytynyt, joten ajoimme suoraan Cappadociaan. Navigaattoriin kannattaa muuten laittaa kohteeksi Göreme.

Asuminen?

Cappadocian Göreme-alue on täynnä hotelleja! Me asuimme hieman keskustan ulkopuolella Miracle Cave hotellin luolasviitissä. Luolassa asuminen oli mahtava kokemus, toki kaikilla mukavuuksilla. Melkein kaikki alueen hotellit ovat luolastohotelleja ja suosittelenkin sellaista kokeilemaan, ei sitä joka päivä pääse luolassa yöpymään! Huone oli edullisen hintainen ja sisälsi aamupalan joka oli ihan 6/5 turkkilainen aamiainen. Jos olet autolla liikkeellä, niin hotellin sijainnilla ei ole juurikaan väliä.

Ruokailu?

Olin yllättynyt huomatessani miten paljon kiinalaisia ravintoloita Göremessä oli, verrattuna siihen, että Alanyasta ja Sidestä niitä löytyy vain kaksi. Emme kuitenkaan ruokailleet kiinalaisessa tällä reissulla. Välipalan söimme pienessä paikallisessa paikassa, koska halusimme päästä nopeasti tutkimaan paikkoja. Illalliselle panostimme enemmän ja kävimme syömässä Pumkin Göreme ravintolassa, otimme kolmen ruokalajin turkkilaisen illallisen, joka oli aivan ihana. Palvelu oli ystävällistä, sisutus kodikas ja saimme myös pienet lahjat illallisen päätteeksi. Ravintola sijaitsee ostoskadun loppupäässä, löytyy google mapsista mm.

Ostokset?

Göremen alue oli enimmäkseen täynnä turisteille suunnattuja matkamuistomyymälöitä, mutta hinnat olivat huokeammat kuin esim. Alanyassa tai Sidessä. Itse ostin muistoksi pienen kuumailmapallon, mitä myytiinkin melkein joka kojussa. Keramiikka oli alueen erikoisuus, joten jos aikaa jää, kannattaa piipahtaa keramiikkapuodissa viereisessä Avanoksen kaupungissa.

Göremen ulkoilmamuseo

Tämä kuuluu sellaisiin "must" kohteisiin Cappadociassa vieraillessa. Ulkoilmamuseoon kannattaa varata hyvin aikaa, laittaa tukevat kengät jalkaan ja ottaa vettä mukaan. Museon sisääntulon vieressä on kahvio, mutta huomioi ettei myyntipisteitä ole peremmällä museossa.

Ulkoilmamuseossa voit tutustua tuhansia vuotta vanhoihin kiveen hakattuihin kirkkoihin ja niiden alkuperäisiin freskoihin. Freskot ovat perua kristilliseltä hallintokaudelta, eikä sittemmin valtaan tulleet muslimijohtajat ole nähneet syytä tuhota näitä taideteoksia. Isoimpia freskoja vartioi paikallinen vartia, ettei turistit pääse käyttämään salamaa freskoja kuvatessaan, sillä salamavalot vahingoittavat jo valmiiksi haurasta maalipintaa.

Kuumailmapalloretki

Tää oli se juttu minkä takia itse halusin Cappadociaan lähteä ja päätin jo aikaa sitten, että Turkista en lähde ennen kuin olen kokenut tämän uskomattoman kuumailmapallolennon. Saimme paikallisagentiltamme kuumailmapalloreissun edulliseen hintaan 120 euroa, normaalihinta taisi olla 170 euroa. Retken hintaan kuului nouto ja palautus hotellille, aamupala ja tietysti se itse tärkein; kuumailmapallolento, joka kesti noin 1h 30min.

Meidät haettiin aamulla varhain 03.30 hotellilta. Kuumailmapallolennot suoritetaan juuri ennen kuin aurinko nousee, sillä sää on silloin suotuisimmillaan ja maanlämpötila sama kuin ilman. Yhteen kuumailmapalloon mahtuu 16 henkilöä + lentäjä. Pelkäsin ensin että kori ei ole tarpeaksi iso, että kaikki mahtuisimme reunapaikoille maisemia ihailemaan, onneksi pelkoni osoittautui turhaksi. Kori oli jaettu fiksusti loosseihin, niin että kuhunkin loossiin mahtui 4 henkilöä, eli jokainen pääsi hyville paikoille. Meidän lentäjän nimi oli Baris ja hän lenteli taidokkaasti kivimuodostelmien välissä. Hän sanoi ettei nää mitään ideaa ampaista suoraan korkeuksiin, kun upeat maisemat jää silloin pikkuriikkisiksi. Lensimme korkealle kun aurinko alkoi nousta, jotta saimme siitä hienoja kuvia.

Puolentoista tunnin kuluttua aloimme laskeutumaan, sitä varten piti ottaa jo aikaisemmin harjoiteltu laskuasento. Lasku oli erittäin pehmeä tumpsahdus maankamaralle. Kuumailmapalloa alettiin tyhjentää välittömästi ja me matkustajat saimme auttaa siinä. Reissun kruunasi vielä Mimosa drinkit ja kakkupalat lasketumispaikalla, sen lisäksi kaikki sai vielä todistukset lennosta muistoksi.

Muut aktiviteetit

Eräs kolleegani kävi kuumailmapallolennon sijaan ratsastamassa aamunkoitteessa ja koki nämä upeat maisemat maasta käsin.

Maanalaiset kaupungit ja tunnelit ovat tunnettuja turistikohteita, itse en ehtinyt tunneleilla vierailla, mutta monet työkaverini kehuivat niitä. En kuitenkaan suosittele niitä ahtaanpaikan kammoisille, sillä tunnelit ovat matalia ja ahtaita.

Vaellus on suosittua Cappadocian alueella ja eri mittaisia reittejä löytyy kattava määrä. Itse suosittelen kirtelemään eri laaksoissa, joihin on hyvät, usein myös englannin kieliset tienviitat. Tässä muutama joihin itse törmäsin: kyyhkyslaakso, punainen laakso, vaaleanpunainen laakso ja hieman hilpeyttä herättävä rakkauden laakso, jonka kivimuodostelmat muistuttavat miehen juhlakalua.

Kaikenkaikkiaan Cappadocian reissu oli yksi elämäni parhaita, enkä vaihtaisi sekunttiakaan pois!