Opaselämän varjot

Kirjoitin jokunen aika sitten blogiini postauksen "paluumuuttajan ongelmat, joista ei puhuta ääneen" ja se on ollut selkeästi blogini luetuin teksti. Halusin nyt raottaa kaikille vähän tuota opaselämää, eli elämää matkalaukussa niin sanotusti. Itse olen someen päivittäny vain tuon elämäntyylin hienoja puolia ja upeita rantakuvia ja jättänyt sen pimeän puolen kertomatta.

Vuosien saatossa olen kehkeytynyt oikeaksi matkalaukun pakkaamisen ammattilaiseksi. Omassa firmassani olimme "onnekkaita" ja saimme pakata uuteen kohteeseen mukaan 40kg vaatteita ja tavaraa. Toki tuo kilomäärä myös sisälsi uniformun ja työläppärin, joka söi ison osan matkalaukun sallituista kiloista. Itse aina pakkasin mukaani 2 isoa matkalaukkua ja niiden paino oli aina tasan 40kg. Osa kolleegoistani pärjäsi myös vähemmällä ja saapui kohteeseen vain yhden laukun kanssa, en koskaan ymmärtänyt miten he saivat kaiken mahtumaan yhteen laukkuun.

Kolleegoita kyllä riitti. Kuva Gran Canarialta.

Asuminen ei koskaan ollut luksusta. Joka kohteessa on erilainen majoituis, mutta toki se oli aina firman järjestämä ja maksama, joten sitä ei tarvinnut koskaan murehtia. Taso majotuksissa vaihteli reippaasti ja oli hyvin maakohtaista miten asuimme. Esimerkiksi Thaimaassa asuimme guesthousessa kohteen laitamilla, jossa sähköjohdot surisi kovempaa kuin osaisi kuvitella.. Jokainen sai oman pienen huoneen, jossa oli vessa ja parveke/terassi. Asutus oli suhteellisen siisti, mutta todella pieni. Löysin myös itseni välillä haikailemasta keittiön perään. Huoneessa oli vain pieni minibaari, jonne mahtui muutama vesipullo ja jugurtti. Tästä voikin siis arvata että söimme ulkona 3 kertaa päivässä. Ovet oli myös aika hepposia, tuntui että reippaalla rykäsyllä olis helposti päässyt sisään. Parhaat asutukset on mielestäni ollut Turkissa. Jaoin asunnon kahden kolleegani kanssa, mutta siltikin se oli "oikea koti" josta löytyi kaikki keittiötä ja pesukonetta myöten. Lisäksi meillä oli uima-allas taloyhtiössä, joka oli aivan ihana lisä. Asuinalue oli myös turvallinen 24/7 vartioinnin ansiosta.

Meidän koti Phuketissa, Thaimaassa

Ruoka oli melkein aina kyllä järkätty hyvin, joten tästä aiheesta en pääse paljoa natisemaan. Itse sain useissa kohteissa ruuat hotellilta. Tässähän toki on plussat ja miinukset. Selkeä plussa tietysti on se ilmainen buffa, mutta miinuksena se että söimme yhdessä asiakkaiden kanssa, eli sieltä aina joku utelias pirkko ehti tulla kyselemään miten pääsee rannalle tai milloin on markkinat, siinä sitten aamupala poskessa selostettiin. Joissain hotelleissa emme saaneet aina syödä ravintolassa, vaan jotkut ateriat tarjoiltiin henkilökunnan ravintolassa. Ruuat oli usein ihan maittavia, mutta kuten alla olevasta kuvasta näkyy, ei niinkään näköhermoa hiveleviä. 

Lounasta Turkissa, papuja ja riisiä

Alkoholi näkyy opaselämässä melko vahvasti, ikävä kyllä. Illan istujaiset tapahtuu helposti oluen tai viinin äärellä. Ravintolat usein tarjosivat meille lasilliset kun kävimme siellä. Discoissa ja yökerhoissa usein kannettiin ilmaiset vodkat pöytään. Itse ainakin olin alkoholin vietävissä, sillä tuntui että muuten putosi sosiaalisista ympyröistä, jos et ollut mukana juhlissa. Sanonta, rankka työ vaatii rankat huvit, täsmää siis paremmin kun nappi otsaan.

Karnevaaleilla tanssahtelemassa

Vapaa-aikaa vietettiin niin rannalla kuin kaupungilla ja minne tahansa menikin, aina joku tunnisti meidät ja ilmoille kajahti se tuttu huudahdus: "hei, tuolla on meidän opas!".  Lapset tuli usein rannalla pyörimään meidän kanssa, tajuamatta sitä ettei oppaat välttämättä halua hengata vieraiden kanssa vapaa-ajallakin. Mielestäni on erittäin selkeetä huomata milloin joku on töissä ja milloin ei. En itsekkään mene tutulta prisman kassalta kyselemään ensi viikon tarjouksia jos hänet kaupungilla näen. Hymyillä ja nyökätä toki aina voi jos katseet kohtaa, mutta ehkä se kontakti pitäisi jättää siihen.

Alanya, Turkki

Viimeiseksi ruodittavaksi asiaksi otin sen kaikista isoimman, kauden loppuminen, teiden erkaneminen ja hyvästien jättö. Olen tavannut satoja ihmisiä, joista on tullut ystäviäni, ja kaikki nuo sadat ihmiset olen joutunut hyvästelemään. Ihmissuhteet kasvavat extra läheisiksi opasmaailmassa. On helppo tukeutua kolleegaan joka on samassa tilanteessa kuin itsekin, yksin vieraassa maassa perhe tuhansien kilometrien päässä. Kolleegoista kasvaa läheinen perhe puolen vuoden aikana. Yhdessä jaetaan iloit, surut, raskaat asiakkaat ja välillä myöskin kinataan yhdessä, mutta kun tulee aika saattaa se ystävä lentokentälle, kyllä siinä krokotiilin kyynel pääsee vierähtämään poskelle. Ajattelin aina etten tule löytämään yhtä hyviä ystäviä enää ikinä! Kunnes alkaa uusi kausi, uudet ystävät ja ennen kaikkea uudet seikkailut.

Pure happiness!