perjantai 18. tammikuuta 2019

Paluumuuttajan ongelmat, joista ei puhuta ääneen

Matkailu avaa silmämme uudella tavalla, tapaamme uusia ihmisiä ja opimme heiltä jotain uutta, saavumme uuteen kulttuuriin, joka laittaa maailman katsomuksemme ihan erilaiseen vinkkeliin ja näemme paikkoja, joista emme uskaltaneet edes unelmoida.

Mutta entäs sitten kun tämä on ohi - ja on aika palata kotiin?

Oon usein kuullut puhuttavan lähtemisen vaikeudesta? Harvemmin kukaan ääneen mainitsee, miten vaikeaa onkaan palata takaisin.

Olin ulkomailla töissä ja reissussa lähemmäs 6 vuotta. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen ajattelin, että yksi kausi vielä ja sitten palaan takaisin kotiin. Kuten huomata saattaa, näin ei tapahtunut vaan uusia seikkailuita tarjoutui eteen ja takaisin Suomeen ei ollut hoppua. Ajattelin aina, että jos ei ole syytä palata kotiin, se on aina hyvä syy jatkaa matkaa. Tiesin että mun perhe tulee aina odottamaan mua ja ne muutamat ystävät, jotka oli osoittautuneet tosi ystäviksi.

Viime talvena tein kuitenkin päätöksen, että palaisin kotiin kesän jälkeen. Näin mulla olisi hyvin aikaa henkisesti valmistautua ja hoitaa asioita kuntoon ennenkuin oikeasti kerään kimpsut ja kampsut pysyvästi kasaan matkalaukkuun ja kotiin päästyäni en enään paikkaisi laukkua uudelleen valmiiksi seuraavaa seikkailua varten.

Hyvästit on aina vaikeita. Etenkin kun pitää hyvästellä kokonainen elämäntyyli. Aloitin matkaopaskoulun kun olin 21 ja 22 vuotiaana lähdin maailmalle. Oon mielestäni vähän "myöhään aikuistunut" joten koen, että koko mun aikuisikä on ollut sitä aikaa kun olen ollut ulkomailla ja elin niin sanottua "opaselämää". Meidän arkeen kuului pitkien työpäivien lisäksi myös vilkas sosiaalinen elämä. Joka ilta töiden jälkeen joku oli aina menossa ravintolaan syömään, shoppailemaan tai vaikka vaan iltakävelylle jätskikiskalle. Ymmärsin jo hyvissä ajoin, että tälläistä ei tapahdu joka ilta Suomessa. Totuus kuitenkin lävähti vasten kasvoja rankemmin kuin olin koskaan kuvitellut.

Kun palaa takaisin, on muutaman viikon ajan se jännittävä maailman matkaaja, kerrotaan tarinoita ja näytettään upeita kuvia. Aika menee perheen ja kavereiden kanssa ja suosiolla ei ole rajaa. Sitten yllättäen... se kaikki loppuu. Et ole enää eksoottinen ja kiehtova. On tullut aika palata arkeen. Sitten alkaa se kysely. Oletko löytänyt jo töitä? Alatko opiskelemaan? Onkos elämään löytynyt sitä erityistä henkilöä? Oletko harkinnut asunnon ostoa?

Surullinen faktahan on se, että löydät itsesi istumasta teiniaikaisesta huoneestasi vanhempiesi katon alta, kaikki rakkaat muistot ympärilläsi. Selaat facea ja yrität löytää yhteyden niihin kavereihin, joita sulla oli ennenkuin päätit pakata matkalaukkusi ja suunnata kohti seikkailuja. Huomaat, että kaikki on ehtinyt muuttua, kaverisi ovat edenneet urallaan, menneet naimisiin tai saaneet lapsia, tai ehkä jopa kaiken tuon. Samaan aikaan kun pääsi sisällä huutaa ääni "ettekö näe kuinka paljon minä olen muuttunut? Kuinka paljon olen kasvanut reissujen aikana?" Enkä nyt tarkoita ulkonäöllisesti.

Kun on palannut, ainoa asia mitä haluaa tehdä, on lähteä taas. Löydän itseni aika ajoin suunnittelevani takaisin opaselämään lähtöä. Mutta iso syy miksi palasin takaisin oli se, etten enää halua asua matkalaukussa, haluan jotain pysyvää. Ja lähtemällä taas, työntäisin vain tätä ongelmaa sivuun. Pakko purra hammasta ja jäädä. Toki myös Suomessa on paljon hyviä puolia, mitä en tajunnut ennenkuin olin reissannut jonkin aikaa. Onhan tästä sanontakin, pitää mennä kauaksi nähdäkseen lähelle.

Tämä on matkailun pimeä puoli, mistä kukaan ei puhu ääneen.

Kuva: Pinterest

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Kukkamekkoja ja litistäviä alushousuja

Olen lähdössä lomalle! Ai että lomalle mistä? Työttömänä olemisesta? No siitäpä juuri! Viimeiset kuukaudet ovat olleet todella stressaavia, vaikka se ei siltä välttämättä vaikuta ulospäin. Mun elämä on tavallaan ollut pausella, enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Joten päätin lähteä nollaamaan aivot ulkomaille ja palata fressinä takaisin ja kliseisesti sanottuna "aloittaa puhtaalta pöydältä". Ehei, en ole lähdössä Amazonian viidakkoon etsimään itseäni tai Intiaan meditoimaan. Lähden suomalaistenkin niin rakastamalle turisti saarelle; Teneriffalle. Matkakohde valikoitui mun osalta helposti, nimittäin yksi parhaista ystävistäni on tällä hetkellä Teneriffalla töissä, joten lähden hänen siivelle asumaan.

En ole ollut lomalla vuosikausiin. Kun on töissä ulkomailla, juurikin niissä rantakohteissa, ei mieli halaja toiseen rantakohteeseen löhöämään, kun se kauan odotettu loma vihdoin koittaa. Mun lomamatkat suuntautui melkein poikkeuksetta Suomeen perheen luokse.

Olen todellinen lomafiilistelijä, mun mielestä iso osa lomaa on jo se loman odotus. Sen lisäksi, että olen kova fiilistelemään, olen myös kova stressaamaan. Vaikka olen vuosi tolkulla pakannut matkalaukkuja, en vieläkään osaa ottaa rennosti sen asian suhteen. Kaikki mukaan lähtevä pitää kirjata ylös, ettei mitään vaan unohtuisi. Tämä takaa myös sen, että on helpompi nähdä millaisia asukokonaisuuksia on laukkuun kertynyt. Olisi kamalaa kohteessa huomata, ettei mikään sovi yhteen keskenään.

Aloitin pakkaamisen jo hyvissä ajoin, nyt olen tullut siihen vaikeimpaan osaan, eli vaatteisiin. Mulla on miljoona kukkamekkoa, jotka haluaisin ottaa mukaan, ei tarpeeksi pitkähihaisia paitoja ja glitterimekko, jossa näytän kimaltavalta makkaralta, mut on se vaan niin ihana mekko. Silmäilin jo salaa sellaisia aivan hirveitä beigen värisiä mummo kalsareita, jotka lytistäisivät vatsan olemattomiin. Olin jo siirtämässä ne hiljalleen pakattavien pinoon, kunnes tajusin, mitä jos päätämme mennä yöuinnille kekkereiden jälkeen?! Sellaista sukkanauhakäärme efektiä ei voi millään selittää, kun niistä pöksyistä yrittää venkoilla ulos. Voisi melkein samalta istumalta tilata 37 maatiaiskissaa ja olla asioiden kanssa sujut.

Onneksi mulla on vielä monta päivää aikaa pähkäillä näitä asioita...

Tässä huonossa valoissa otettu kuva yhdestä mun suosikki mekosta.



tiistai 15. tammikuuta 2019

Tämä olen minä

Olen aloittanut vuosien varrella blogin jos toisenkin ja aina jättänyt ne parin postauksen jälkeen. Sitten taas jonkin aikaa myöhemmin olen aloittanut jälleen ihan uuden blogin, ajatellen, että nyt olisi taas motivaatiota kirjoittaa tai että olisi jotain "coolia" jaettavaa. Haluan ajatella, että jokainen blogi kuvasti mun sen hetkistä minääni ja osa postauksista oli jopa ihan luettavia näin myöhemmällä iällä. Mutta oli kuitenkin jotain, mikä blogissani säilyi aina vaan teemana, sellaisena teemana mitä en itse edes huomannut silloin, nimittäin asioiden siloittelu. Nuorempana bloggasin, koska halusin olla "cool" niinkuin muutkin. Sitten vähän vanhempana halusin kertoa uusista tuulista mitä elämässäni puhaltaa. Kaikki mun postaukset oli tasoa "jee jee elämä on ihanaa ja ei ole pilven hattaraa taivaalla" tyylisiä juttuja. Eihän ne olleet totta alkuunsa. Elämä ei todellakaan ollut silkin sileää silloin, toisin kuin annoin muutamalla säälillä kalastetulle lukijalleni ymmärtää.


Elämä ei ole silkin sileää nytkään, mutta tällä kertaa haluan olla 100% rehellinen siitä. Koin henkisen romahtamisen kesällä, mistä en ole vielä toipunut. Vieläpä tämän lisäksi elämäni kääntyi ylösalaisin muutama kuukausi sitten, kun muutin takaisin Suomeen (tästä lisää myöhemmin) ja sopeutuminen on ollut lievästi sanottuna hankalaa. En aio kuitenkaan marista tätä blogia täyteen negatiivisia ajatuksia, vaan lähinnä purkaa omia fiiliksiä ja toki jakaa asioita jokapäiväisestä elämästä ja kertoilla mukavia stooreja reissuiltani.

Jos tähän alkuun tiivistän jotain semi lyhyesti itsestäni:

Nimeni on Annina ja olen 28-vuotias (härreguud minne vuodet juoksivat!) Olin pitkään töissä Tjäreborgilla ulkomaan kohteissa, joista nyt talvella muutin takaisin Suomeen. Tiettyjen asioiden varjolla muutin takaisin vanhempieni luokse Helsinkiin, ihanaan lapsuuden huoneeseeni. Perhe ja ystävät on mulle tosi tärkeitä, etenkin kun olen ollut heidän luotaan poissa niin kauan. En voi sanoa, että virallisesti harrastaisin jotain, mutta tykkään käydä uimassa, kävelyillä luonnossa, lukea kirjoja (etenkin rikos dekkareita) ja myös maalailla. Elän tällä hetkellä sinkkuna, verkot on heitetty tinderin vesille, mutta saa nähdä tarttuuko sieltä mitään. Noin vuosi sitten päätin alkaa enemmän ystävälliseksi itseäni kohtaan, tai lähinnä sitä kohtaan miten näen itseni #bodypositive. Olen ruumiinrakenteeltani lähellä muumia, lyhyitä jalkoja ja pulleaa kroppaa korostavat kuitenkin ihan nätit silmät ja hymy. Osaan olla erittäin sarkastinen, joten tätä blogia lukiessa täytyy joskus osata lukea myös rivien välistä. En myöskään ole oikeinkirjoituksen maisteri, jotenkin pilkut ja yhdyssanat menee miten sattuu, mutta lupaan aina yrittää parhaani.

Tämä olen minä. Ja minä valitsen olla onnellinen.