Nyt kun lähiaikoina on suuria suomalaisia julkisuuden henkilöitä lähtenyt sille viimeiselle matkalleen, olen hieman alkanut mietiskelemään kuolemaa ja sen äkillisyyttä. Matti Nykänen sanoi viimeiset sanansa pyykille menossa ja Olli Lindholm lähti äkillisen sairaskohtauksen siivin. Aina kuolema ei odota vanhoille päiville asti, siihen asti että olemme vanhoja ja ruttuisia kuin rusinat, siihen asti kun on luontevaa päättää päivänsä kaiken nähneenä.
Olen useaan otteeseen pyöritellyt tätä ajatusta mielessäni. Sitähän on sanottu, että ennen kuolemaa elämä vilisee silmien edessä, ihan lapsuudesta viimeisiin päiviin asti. Olen miettinyt, että jos kohtaisin viimeisen päiväni nyt, olisiko tämä elämäni tiivistelmä katsomisen arvoinen?
Aloin miettimään ihan tosissaan, että millainen oma elämä on ollut. Tuntuu ensinnäkin hassulta ajatella näin syvällisesti omaa elämää, kun on vielä suhteellisen nuori ja vielä reippaasti yli puolet elämästä edessä. Mutta kaiken pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen että jos joutuisin nyt oman elämäni pikakelauksella katsomaan, antaisin tälle elokuvalle 4,5 tähteä viidestä.
Vietin ihan tavallisen lapsuuden tai ehkä jopa tavallista paremman. Asuimme mukavassa kaksikerroksisessa rivitalossa perheeni kanssa. Minulla on vuoden vanhempi sisko, joten aina oli seuraa ja leikkikaveri hiekkalaatikolle. Äitini hoiti meitä kotona, joten meidän ei tarvinnut mennä vieraaseen paikkaan hoitoon. Meillä oli paljon kavereita pihapiirissä ja sukulaisia lähellä. Muistot täyttyvät yhteisistä lomamatkoista ja retkistä ympäri Suomea. Meiltä ei ikinä puuttunut mitään, mutta emme siltikään oltu hemmoteltuja kakaroita. Näin vuonna 2019 olen iloinen, että elin oman lapsuuteni 90-luvulla, jolloin lapset sai olla lapsia ja tabletit, älypuhelimet ja läppärit eivät täyttäneet arkea. Olen iloinen, että suurimpiin hupeihini on kuulunut kuralätäköissä hyppiminen ja lumilinnojen rakentaminen, kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Teini-ikä oli mun kohdalla sellainen synkempi vaihe. Mua kiusattiin koko yläaste, eikä mulla ollut yhtään ystävää koulussa tai sen ulkopuolellakaan. Nälviminen oli tosi raskasta ja muistan, että pelkäsin 24/7. Pelkäsin koulussa, että joku huomasi mut seisomasta nurkasta ja päättäisi lohkaista jotain muka niin hauskaa ja koko muu luokka nauraisi, pelkäsin kun iltapäivällä kävimme kaupassa, mitä jos törmäisin kiusaajiini sielläkin. Ei riittänyt,että mun luokka olisi pelkästään ottaneet mut silmätikukseen, kiusaaminen levisi pian melkein koko kouluun tietoisuuteen, mikä teki musta "vapaata riistaa" kenen vaan tulla purkamaan pahaa oloaan. Viimeisenä vuotena mua saavuttiin haukkumaan jo lähialueen kouluista.
Tuota aikaa siivitti myös muu teini angstaus ja pieleen menneet parisuhteet. Mielipahalta ja sydänsuruilta ei varmaankaan kukaan ole teinivuosinaan säilynyt, mutta mun kohdalla se lohkaisi niin syvältä että masennuin. Jouduin terapiaan, en siitä silloin tykännyt yhtään, mutta näin vanhemmalla iällä olen tyytyväinen että perheeni haki mulle apua. Masennuksesta nouseminen vei vuosia, mutta mikään paha olo ei kestä ikuisesti, jos sitä vastaan on valmis taistelemaan ja on siihen tarvittava tuki.
Siitä lähtikin mun reipas biletysvaihe. Viihteellä käytiin joskus useita kertoja viikossa Helsingin suosituilla klubeilla. Mulla oli luotto bileseura koulusta ja aina tanssittiin ihan pilkkuun asti. Olin kuitenkin sisimmiltäni kiltti tyttö ja tulin aina kotiin yöksi. Tässä vaiheessa olin hukassa mihin suuntaan elämä lähtisi menemään. Olin töissä ja mietin mitä haluaisin loppuelämälläni tehdä. Silloin se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta; Matkaopas! Elämä ulkomailla!
Kävin Päivölän matkaopaskoulun joka kesti 6 kuukautta ja keväällä 2013 valmistuin ulkomaan matkaoppaaksi. Tykkäsin tästä koulusta aivan hirmuisesti. Täällä kasvoin tosi paljon ihmisenä ja tutustuin mahtaviin tyyppeihin. Muistan vielä ekan päivän jännityksen, pelotti etten saa kavereita tai sopeudu joukkoon, kuitenkin vuosien kiusaaminen oli jättänyt jälkensä ja tehnyt musta äärettömän ujon ja epävarman. Onneksi kaikki pelko oli aivan turhaa. Olimme kaikki niin saman henkisiä ja kiinnostuneita samoista asioista, että juttu luisti kaikkien kanssa. Lisäksi asuimme viikot koulun "campuksella" joten olimme yhdessä 24/7. Koulu opetti matkaopas asioiden lisäksi mulle paljon itsevarmuutta, esiintymistaitoa ja paineensietokykyä. Ajattelin silloin, että jos en pääse minnekkään töihin, niin olen pelkästään tyytyväinen jo tähänkin kokemukseen. Onneksi kuitenkin Tjäreborg valitsi mut ja näin alkoi mun opaselämä.
En tiedä miten kertoisin elämäni mahtavimmista vuosista lyhyesti. Niin paljon sattui ja tapahtui. Niin paljon ihmisiä tapasin ja näin niin monia uusia paikkoja. Reilu viiden vuoden aikana ehdin olla töissä Turkissa (useaankin otteeseen), Bulgariassa, Gran canarialla, Teneriffalla ja Thaimaassa. Jokainen kohde oli omalla tavallaan ihana ja ainutlaatuinen. Toki vaikka elämä oli suurimmalti osalta auvoisaa ja rakastin työtäni, mukaan mahtui myös synkkiä päiviä, jolloin halusin vain palata takaisin kotiin. Oli rankkoja tapauksia, jolloin asiakkaat oli vihaisia tai pettyneitä, tapauksia joissa matkakumppani oli menehtynyt tai kadonnut tai alkoholin ja muiden huumaavien aineen alasia asiakkaita. Matkaoppaana tunnetusti näkee kaikenlaista ilman mitään sensuuria. Kuitenkin rakastin työtäni ja olin onneni huipulla. Vapaa-aika oli kohteissa myös kuin lomailua, kävimme rannalla, beach clubeilla tai autoretkillä. Näin jälkeen päin on opaselämää suunnaton ikävä, toki aika on kullannut muistot, mutta kyllä tässä työssä sitä jättää aina osan sydäntään joka ikiseen kohteeseen missä on asunut.
Sitten päästäänkin jo nykyhetkeen. En voisi olla ylpeämpi itsestäni ja saavutuksistani. Kaikista vaikeista ajoista, jotka kuitenkin selätin ja kaikesta upeasta joka vielä odottaa mua edessäpäin.
Entäs sä? Olisitko tyytyväinen jos nyt näkisit elämäsi vilistävän silmiesi ohi? Jos epäröit hetkenkin, nyt on aika tehdä asialle muutos ja tehdä siitä filmistä katsomisen arvoinen!
