Paluumuuttajan ongelmat, joista ei puhuta ääneen

Matkailu avaa silmämme uudella tavalla, tapaamme uusia ihmisiä ja opimme heiltä jotain uutta, saavumme uuteen kulttuuriin, joka laittaa maailman katsomuksemme ihan erilaiseen vinkkeliin ja näemme paikkoja, joista emme uskaltaneet edes unelmoida.

Mutta entäs sitten kun tämä on ohi - ja on aika palata kotiin?

Oon usein kuullut puhuttavan lähtemisen vaikeudesta? Harvemmin kukaan ääneen mainitsee, miten vaikeaa onkaan palata takaisin.

Olin ulkomailla töissä ja reissussa lähemmäs 6 vuotta. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen ajattelin, että yksi kausi vielä ja sitten palaan takaisin kotiin. Kuten huomata saattaa, näin ei tapahtunut vaan uusia seikkailuita tarjoutui eteen ja takaisin Suomeen ei ollut hoppua. Ajattelin aina, että jos ei ole syytä palata kotiin, se on aina hyvä syy jatkaa matkaa. Tiesin että mun perhe tulee aina odottamaan mua ja ne muutamat ystävät, jotka oli osoittautuneet tosi ystäviksi.

Viime talvena tein kuitenkin päätöksen, että palaisin kotiin kesän jälkeen. Näin mulla olisi hyvin aikaa henkisesti valmistautua ja hoitaa asioita kuntoon ennenkuin oikeasti kerään kimpsut ja kampsut pysyvästi kasaan matkalaukkuun ja kotiin päästyäni en enään paikkaisi laukkua uudelleen valmiiksi seuraavaa seikkailua varten.

Hyvästit on aina vaikeita. Etenkin kun pitää hyvästellä kokonainen elämäntyyli. Aloitin matkaopaskoulun kun olin 21 ja 22 vuotiaana lähdin maailmalle. Oon mielestäni vähän "myöhään aikuistunut" joten koen, että koko mun aikuisikä on ollut sitä aikaa kun olen ollut ulkomailla ja elin niin sanottua "opaselämää". Meidän arkeen kuului pitkien työpäivien lisäksi myös vilkas sosiaalinen elämä. Joka ilta töiden jälkeen joku oli aina menossa ravintolaan syömään, shoppailemaan tai vaikka vaan iltakävelylle jätskikiskalle. Ymmärsin jo hyvissä ajoin, että tälläistä ei tapahdu joka ilta Suomessa. Totuus kuitenkin lävähti vasten kasvoja rankemmin kuin olin koskaan kuvitellut.

Kun palaa takaisin, on muutaman viikon ajan se jännittävä maailman matkaaja, kerrotaan tarinoita ja näytettään upeita kuvia. Aika menee perheen ja kavereiden kanssa ja suosiolla ei ole rajaa. Sitten yllättäen... se kaikki loppuu. Et ole enää eksoottinen ja kiehtova. On tullut aika palata arkeen. Sitten alkaa se kysely. Oletko löytänyt jo töitä? Alatko opiskelemaan? Onkos elämään löytynyt sitä erityistä henkilöä? Oletko harkinnut asunnon ostoa?

Surullinen faktahan on se, että löydät itsesi istumasta teiniaikaisesta huoneestasi vanhempiesi katon alta, kaikki rakkaat muistot ympärilläsi. Selaat facea ja yrität löytää yhteyden niihin kavereihin, joita sulla oli ennenkuin päätit pakata matkalaukkusi ja suunnata kohti seikkailuja. Huomaat, että kaikki on ehtinyt muuttua, kaverisi ovat edenneet urallaan, menneet naimisiin tai saaneet lapsia, tai ehkä jopa kaiken tuon. Samaan aikaan kun pääsi sisällä huutaa ääni "ettekö näe kuinka paljon minä olen muuttunut? Kuinka paljon olen kasvanut reissujen aikana?" Enkä nyt tarkoita ulkonäöllisesti.

Kun on palannut, ainoa asia mitä haluaa tehdä, on lähteä taas. Löydän itseni aika ajoin suunnittelevani takaisin opaselämään lähtöä. Mutta iso syy miksi palasin takaisin oli se, etten enää halua asua matkalaukussa, haluan jotain pysyvää. Ja lähtemällä taas, työntäisin vain tätä ongelmaa sivuun. Pakko purra hammasta ja jäädä. Toki myös Suomessa on paljon hyviä puolia, mitä en tajunnut ennenkuin olin reissannut jonkin aikaa. Onhan tästä sanontakin, pitää mennä kauaksi nähdäkseen lähelle.

Tämä on matkailun pimeä puoli, mistä kukaan ei puhu ääneen.

Kuva: Pinterest