Kun lasilattia särkyy...

Edellisestä postauksesta onkin jo hävettävän pitkä aika ja uuden postauksen tekeminen tuntui jopa isolta kynnykseltä. Paljon on tapahtunut viimeisen 3kk aikana. Paljon hyvää ja myös jokunen ei niin hyvä asia. Lyhyesti virsi kaunis, aloitin uudessa työpaikassa, ostin uuden asunnon, jota isäni on siskoni miehen kanssa urakalla remontoineet, siskoni sai aivan ihanat kaksostytöt (heistä kerron sitten siskon luvalla enemmän ehkä myöhemmin).

Mutta isoin syy hiljaisuuteeni on varmasti ollut se, että olen ollut henkisesti täysin loppu, ihan joka kantilta. Aika on kulunut kuin siivillä, en ole edes ehtinyt huomata, että joulu on jo ihan ovella. Työ on vienyt mun kaiken ajan, en tee muuta kun töitä ja tulen kotiin nukkumaan jotta voisin seuraavana päivänä lähteä töihin uudestaan. Myös vapaa ajallani työt eivät jätä rauhaan, vaan mietin miten voisin tehdä asioita paremmin, miten voisin kannustaa työntekijöitäni ja miten olisin parempi esimies. Nyt on kuitenkin tullut raja täyteen ja pystyn myöntämään itselleni, että liika on liikaa.

Aloin miettimään tätä oikeasti vasta muutama viikko sitten, kun olin julkaisemassa Instagramiin vanhaa selfietä Teneriffan lomaltani, jossa hymyilen onnellisena kuin Naantalin keksi. Saate sanoiksi runoilin hienosti kysymyksen ”milloin olit viimeksi aidosti onnellinen?” Painoin ”jaa” näppäintä ja kuva singahti sosiaalisen median maailmaan. Vasta hetkeä myöhemmin mietin milloin olen itse ollut 100% onnellinen.

Haluan blogissani tuoda esille aina välillä tärkeitä aiheita, mistä meidän kaikkien pitäisi pystyä puhumaan avoimesti. Reilu vuosi sitten kun muutin takaisin Suomeen, olin myös silloin ihan loppu. Työtahti oli ollut kova, vastuu määrät järkyttävän isoja ja töitä ei päässyt koskaan pakoon. Tajusin oikeastaan olevani loppuun palamisen partaalla vasta kun jouluaattona pöytää kattaessa purskahdin itkuun, jolle ei näkynyt loppua. Tajusin että olin ollut väsynyt jo kuukausia, mutten vaan koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että asia voisi olla vakavaakin. Vasta kun kerroin ystävälleni, että haluaisin jäädä auton alle, että pääsisin sairaalaan edes hetkeksi lepäämään, tajusin ettei homma ole nyt ihan raiteillaan. Sain apua ja otin aikaa itselleni levätä. Nyt tunnistan paremmin sen tunteen kun asia alkavat käymään liian rankaksi, enkä päästä itseäni enää burn outin partaalle.

Varmasti rankinta tässä kaikessa on myöntää, että on rankkaa. Ei kukaan meistä halua olla heikko, epäonnistunut tai huonompi kuin muut. Tosiasiassa vaatii valtavan määrän rohkeutta kertoa läheisille, että kaikki ei ole ok nyt. Kun se lasilattia alkaa särkyä alta, ei tarvitse pärjätä yksin. Jos koet tämän tekstin tunteet tutuksi, ota hetki aikaa itsellesi ja mieti onko kaikki ok. Ja jos tulet siihen tulemaan että ei ole, hae itsellesi rohkeasti apua, askel kerrallaan.

Tässä tämän kerran mietteet, toivottavasti palaan blogin ääreen seuraavan kerran positiivisimmissa merkeissä, ja ei ehkä enää 3kk kirjottelu tauoilla. Jos ei nähdä ennen joulua, niin haluaisin toivottaa sinulle erittäin lämmintä joulun aikaa.